Eroa kirkosta Verolaskuri Media Ole mukana Palaute På svenska
Lisätty: 2006-00-00

Kirkosta eroamisen historia 1923–2005
— Lainsäädäntö on kirkon paras kaveri ja pahin vihollinen

Kirjoituksen sisältö tiivistettynä:

  • Eroryntäys 1923 loppui heti.
  • Eroaminen väheni entisestään aina sotien loppuun saakka.
  • Eroaminen kasvoi voimakkaasti sotien jälkeen ja pysyi korkealla.
  • 1960 kirkollisvero ennakkoperintään, eroaminen tyrehtyi.
  • 1969 pääsi eroamaan ilman "papin puhuttelua", eroluvut hyppäsivät.
  • 1990-luvun lama aikaansai eropiikin.
  • 2003 uusi uskonnonvapauslaki tuplasi eroavien määrän.

Kirkosta eroamisen historia alkaa vasta vuodesta 1923, jolloin kaikista uskontokunnista eroaminen tuli mahdolliseksi. Vuosina 1889–1922 oli sallittu vain siirtyminen toiseen protestanttiseen kirkkokuntaan.

Totuudenmukainen kuva eronneista saadaan suhteuttamalla eronneiden määrä koko väkilukuun, kuten kuvassa on tehty. Äkillisten ja pysyvien muutosten taustalta löytyy poikkeuksetta lainmuutos, tilapäistä vaihtelua taas aiheuttaa lähinnä taloustilanne.

Eronneiden suhde koko väestöön

Heti vuonna 1923 tuli eropiikki, kun lähinnä vasemmistolaisin työväki ja pieni osa sivistyneistöä erosi. Kerralla lähti yli puoli prosenttia kirkon väkiluvusta. Tilanne vakiintui pian, niin että eroavien osuus väheni melko tasaisesti jatkosodan loppuun saakka. Jatkosodan lopussa liittyminen jopa ohitti eroamisen.

Sotien jälkeen eroaminen kasvoi hyppäyksittäin, kunnes vuonna 1949 erosi jo yli 15 000. Tuohon aikaan kirkollisvero perittiin kerralla vuoden lopussa, joten ei ihme, että eroaminen tuli mieleen monelle sodanjälkeisen köyhän Suomen asukkaalle.

Vuodesta 1960 kirkollisvero siirtyi ennakkoperintään, ja siitä lähtien on kirkon jäsenmaksu mennyt suoraan palkasta puolihuomaamatta. Vaikutus näkyi välittömästi: vuonna 1959 erosi 21 000, vuonna 1960 enää 8 500.

Eroaminen oli matalalla vuodet 1960–1968. Pohjakosketus oli vuosi 1964, jolloin kirkkoon liittyi useampi kuin erosi. Tämä oli ensimmäinen kerta jatkosodan jälkeen, jolloin näin tapahtui. Se jäi myös viimeiseksi, ja nyt on yli 40 vuotta eletty eroamisenemmyyden aikaa.

Vuodesta 1969 alkaen eroamaan pääsi henkikirjoittajan toimistossa, eikä enää tarvinnut kuunnella "papin puhuttelua". Nytkin muutos vaikutti välittömästi: 7 000 eronnutta vuonna 1968 vaihtui 13 000 eroajaan vuonna 1969. Eroaminen jäi tälle korkeammalle tasolle.

Varsin iso nousu tapahtui 1984 kirkolliskokouksen hylättyä esityksen naispapeista. Muutos ei ollut silti verrattavissa vuosiin 1960 ja 1969.

Lamavuodet 1991–1993 tuottivat jättimäisen terävän eropiikin: 15 000 eroajan tasolta käytiin yli 30 000 eron luvuissa. Vuonna 1994 laman vähän hellittäessä eroajia oli enää 17 000.

Vuonna 2003 uusi uskonnonvapauslaki salli eroamisen kirjallisesti. Laki ehti olla voimassa vain viisi kuukautta, mutta eroajien määrä kasvoi silti liki kaksinkertaiseksi. Vuosi 2004 voitti edeltäjänsä vain niukasti. Vuodesta 2005 tuli kaikkien aikojen ennätys, 30 000 eroajaa meni komeasti rikki.

Väkilukuun suhteutettuna suurimmat erovuodet ennen vuotta 2005 ovat olleet 1923 (0,66 %), 1992 (0,611 %), 1958 (0,562 %) ja 2004 (0,516 %).

Eroaminen tulee jatkumaan

Oikea vertailukohta vuoden 2003 lainmuutokselle ei ole 1990-luvun lama, vaan vuoden 1969 lainmuutos. Eroaminen jäi tällöin uudelle korkeammalle tasolle, eikä ole syytä epäillä, etteikö näin kävisi nytkin.

Ruotsissa eroaminen on saavuttanut taitepisteen muutama vuosi sitten. Lamaa lukuunottamatta kirkosta erosi pitkään tasaisesti alle 15 000, mutta vuonna 1999 ruotsin kirkon jätti yli 33 000. Vuosi 2000 oli hiljaisempi erojen suhteen, mutta vuosina 2001–2003 eroajia on ollut keskimäärin yli 50 000 vuosittain. Ruotsissa luterilaiseen kirkkoon kuuluvien osuus putoaa siis prosenttiyksiköllä vuosittain.

Suomessa arveltiin varsinkin 2003 ja vielä 2004 eroamisen olevan väliaikainen piikki. Osittain vertailut perustuivat aivan epärealistisiin tilastoihin, verrattiin esimerkiksi elokuuta 2003, johon lainmuutoksen takia laskettiin sekä heinä- että elokuussa eroilmoituksen tehneet, elokuuhun 2004. Samoin kahtena vuonna verrattiin tammikuuta edeltävän joulukuun lukuihin, vaikka eroaminen on aina voimakkaasti loppuvuoteen painottunut.

Nykyisin eroamisen myönnetään kirkon piirissäkin jäävän korkeammalle tasolle. Yleensä tämä ilmaistaan talousasioiden yhteydessä, ilmauksen ollessa sentapainen kuin "verotuloja leikkaa kirkkoon kuuluvien osuuden negatiivinen kehitys".